Uusi vasemmisto ja EU

06elo07

Vietin viikonlopun Nurmijärvellä Paavo Arhinmäen jengin järjestämässä tulevaisuusseminaarissa, jossa pidin myös alustuksen Vasemmiston EU-politiikasta.

Vasemmistonuoret ja Paavo varsinkin puhuvat paljon ns. uudesta vasemmistosta ja sen noususta. Media ei tätä luonnehdintaa käytä. Sille lienee olemassa useita syitä. Yksi voi olla toimittajien asenteellisuus, jonka pohjalta kaikki Vasemmistoliittoon liittyvä on automaattisesti jotain kommunistista riippumatta siitä mitkä sisällöt ovat oikeasti kyseessä. Toinen voi olla toimittajien laiskuus, eli se että tälle pitkäjänteisyyden ja todellisen perehtymisen puutteesta aika yleisesti kärsivälle ammattiryhmälle on yksinkertaisesti helpompaa olla laajentamatta todellisuuttaan ja osaamistaan eri poliittisten suuntautumisten suhteen.

Kolmas syy on mahdollisesti se, että tämä uudeksi vasemmistoksi itseään nimittävä joukko ei ole kovin hyvin määritellyt sitä, mitä he termillä oikeastaan tarkoittavat.

Tarkastelen tässä kirjoituksessa kolmannen syyn pohjalta sitä, mitä uusi vasemmisto minulle edustaa. Kirjoitus ei ole yleispoliittinen, vaan keskittyy EU-politiikkaan, johtuen ensin siitä että jonkinlainen rajaus on tarpeen kun en sentään kirjaa ole kirjoittamassa, ja toiseksi siitä että EU-politiikka on sektori, johon olen uuden vasemmiston porukassa kenties eniten perehtynyt ja profiloitunut. Kirjoitus seurailee jossain määrin Nurmijärvellä pitämääni alustusta.

Uusi vasemmisto on hyvin pitkälti nuorta. He eivät ole kommunisteja, he eivät tavoittele aseellista vallankumousta tai puhdasta suunnitelmataloutta. He ovat hyvin arvoliberaaleja, ja heille vapauden käsite muutoinkin on hyvin oleellinen. Uuden vasemmiston suhde liberalismiin ei tosin ole vielä aivan kristallisoitunut, mikä johtunee Suomen erikoisesta poliittisesta ympäristöstä, jossa liberaalit ovat perinteisesti olleet nimenomaan kovan oikeistolaisia talousliberaaleja. Uuden vasemmiston vapaus ei ole pelkästään negatiivista vapautta taloudellisista rajoitteista, vaan yksilön autonomiaa jonka edellytyksenä ovat myös positiiviset vapaudet.

Uuden vasemmiston poliittisen ajattelun ytimessä ovat konfliktuaalinen demokratia ja vapaus. Tämä artikuloiminen on jäänyt tosin vähemmälle. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että uudelle vasemmistolle sloganit kuten “vastakkainasettelun aika on ohi” ovat paitsi täysin valheellisia ja myös demokratian kannalta vähintään ongelmallisia, sillä demokratia ei voi toimia ilman vastakkainasettelua, ilman vastakkaisia arvoja, ilman vaihtoehtoja.

Tätä uusi vasemmisto tarkoittaa puhuessaan siitä, kuinka politiikka on tuotava takaisin politiikkaan, ja arvoista ja tavoitteista on puhuttava suoraan. Se heijastelee hyvin paljon Chantal Mouffen ajattelua demokratiasta. Tästä puhui viikonloppuna Nurmijärvellä myös Vasemmistonuorten pääsihteerinä syyskuussa aloittava tutkija Sampo Villanen.

Perinteisellä vasemmistolla on ollut hyvin ongelmallinen suhde Euroopan unioniin. Lähes koko vasemmisto vastusti Suomen jäsenyyttä. Kun jäsenyys toteutui, mitään suhtautumistapaa ei pitkään aikaan ollut. Vasemmisto vain ikään kuin yritti olla kuin koko asiaa ei olisi olemassakaan. Tämä johtui varmaan myös pitkälti siitä, että vaikka kansanäänestystulos oli itse asiassa kohtuullisen tiukka, EU:n vastustajat ja EU:ia kritisoivat jätettiin käytännössä poliittiseen tyhjiöön. Politiikassa ja julkisessa keskustelussa ei käytännössä tuotu esiin mitään EU:ia kritisoivaa.

Vasemmistoliiton johto on oikeastaan jäsenyyden alkuajoista lähtien toiminut tietoisesti vastoin jäsenistön näkemyksiä omaksuessaan sirpaleisia EU-myönteisiä kannanottoja hallituskelpoisuuden saavuttamiseksi. Missään vaiheessa puolueella ei ole ollut mitään virallista kokonaisvaltaista EU-linjaa.

Tämä on aiheuttanut muutaman sangen ikävän asian suomalaiselle vasemmistolle. Ensimmäinen on se, että puolueessa ei ole millään muotoa tarpeeksi toimijoita, jotka osaisivat linjata EU-politiikkaa. EU-asioihin perehtyminen ja kouluttaminen olisi aloitettava välittömästi. Toinen on se, että moni on pettynyt raskaasti Vasemmistoliiton hiljaisuuteen EU-asioissa. EU:ta kansanäänestyksessä vastustaneet eivät kuitenkaan kadonneet maailmankartalta, minkä huomaamme nyt Perussuomalaisten menestyksessä.

Asia on sitäkin ikävämpi ja karmeampi, kun Perussuomalaisten EU-vastaisuus yhdistyy suorasanaiseen rasismiin.

Uusi vasemmisto edustaa suurimmaksi osaksi sellaista sukupolvea, jolle EU ei millään voi olla joko-tai-kysymys. Heille asetelma, jonka mukaan joko kannatat tai vastustat EU:ta ei mitenkään käy yksiin vallitsevan todellisuuden kanssa. Meitä seuraava sitten sukupolvi on vielä kansainvälisempi, vielä verkostoituneempi, vielä tottuneempi liikkumaan vapaasti EU:n alueella, kouluttautuu vielä enemmän useammassa maassa, käy vielä enemmän töissä useammassa maassa. Vuoden 1994 väittelyt eivät ole tälle sukupolvelle enää ymmärrettäviä muuten kuin historiana.

Alueiden Euroopasta paljon puhunut ja eurovaaliehdokkaanakin ollut aktivisti Miku Hakomäki huomautti joskus, että EU-jäsenyys on tuonut varsinkin pohjoisen alueen politiikkaan aivan uudenlaisia näköaloja ja mahdollisuuksia, sekä myös ymmärrystä vaikkapa siitä, että elämällä Suomen ja Ruotsin Lapissa on paljon enemmän yhteistä kuin elämällä Rovaniemellä ja Helsingissä. Mikun mukaan verrattuna nykytilanteeseen EU-jäsenyyttä edeltänyt kansallismielinen ja sulkeutunut tunkkaisuus ei tarjonnut syrjäseutujen asukkaille oikeastaan yhtään mitään.

Nykyinen uusi vasemmisto on hyvinkin EU-kriittistä, mutta se ei siis vastusta EU:ta kategorisesti. Se tiedostaa hyvin, että EU on lähtökohtaisesti kapitalistinen projekti, että sen perussopimukset pohjaavat ennen kaikkea vapaan markkinatalouden levittämiseen ja edistämiseen. Tästä huolimatta se ymmärtää myös, että esimerkiksi ympäristöpolitiikassa EU on organisaatio, joka kykenee huomattavasti merkittävämpään toimintaan kuin yksikään sen yksittäinen jäsenvaltio.

Uusi vasemmisto kannattaa siis laajaa ja syvääkin eurooppalaista yhteistyötä, mutta ei millä ehdoilla hyvänsä. Uuden vasemmiston EU-agendalla ei ole pelkästään pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan puolustaminen, vaan sen jatkuva kehittäminen ja sen periaatteiden laajentaminen EU-tasolle. EU täytyy valjastaa vasemmistolaiselle politiikalle työelämälainsäädännössä, sosiaaliturvassa, ihmisten oikeuksissa, ympäristöpolitiikassa, maahanmuuttopolitiikassa ja niin edelleen. EU:ssa voimme myös ottaa mallia muiden EU-maiden hyvistä käytännöistä: esimerkiksi italialainen irtisanomissuoja olisi varmasti monelle suomalaisellekin tervetullut.

Huolestuttavin kehitys nykyisessä EU:ssa on sen kiihtyvä militarisoiminen. Tämä kehitys ei tapahdu erossa Natosta. EU:sta halutaan sotilasmahti, sen sijaan että sen valtavat resurssit käytettäisiin rauhanomaiseen ja rakentavaan toimintaan. Tämä tendenssi on Suomessakin ollut porvarihallituksen myötä esillä: varsinkin Kokoomuksen ministerit ovat olleet innoissaan myymässä aseita Afganistaniin ja laajentamaan muutenkin operaatiota siellä.

Samaan aikaan YK-operaatio Darfurissa saa porvarihallitukselta vähintään nyrpeän vastaanoton – Darfurissa kun vain pelastettaisiin henkiä ilman mitään varsinaisia poliittisia tai taloudellisia hyötyjä itselle. Ideana kokoomuksen ministereillä on lähestyä Yhdysvaltojen politiikkaa – Yhdysvaltojen, jossa nykyisen presidentin politiikka on epäsuositumpaa kuin ikinä, ja josta maa joutuu maksamaan ihan konkreettisestikin vielä hyvin kauan.

Viimeisin ikävä uutinen Yhdysvaltojen toiminnasta lähi-idässä on se, että he ovat kadottaneet 190 000 asetta Irakiin. Olisi varsin sääli jos tällainen toiminta alkaisi määritellä Euroopan unionin politiikkaa. EU:lla kun on niin paljon potentiaalia tehdä jotain joka oikeasti muuttaisi maailmaa eikä loisi vain lisää väkivaltaa ja kriisejä.

Filed under: EU, Historia, Media, Politiikka   |  11 Comments
Tags: EU-politiikka, Hyvinvointivaltio, Kapitalismi, Nato, Vasemmistoliitto, Vasemmistonuoret